Kalevan tekonurmelle tullessani poikani valmentaja huutelee hämmästyneenä. - Hei, poikasi ei ole nyt täällä. - Joo, ei ole, se on kipeänä. Tulin tyttöä hakemaan. - Joo, niinhän se taitaa olla, että aina joku teidän lapsista löytyy täältä, valmentaja vastaa nauraen. Sitä futis parhaimmillaan on. Kun ei ole omat treenit, lapset ovat höntsäämässä tai treenaamassa kavereiden kanssa. Kentältä löytyy samanhenkistä seuraa ja jos tilaa on, pienpelit saadaan pystyyn omatoimisesti. Hyvässä seurassa ja tolkuissa touhuissa. Lohtua lajitovereista Kun teini-ikä iskee, hyvä osoite on edelleen Kalevan tekonurmi. Nolojen vanhempien nalkutus ei kanna sinne saakka, vaan siellä saa olla rauhassa omien lajitovereidensa kanssa. Kentälle hengaavat ne tutut joukkuekaverit, joista saa seuraa. Katsomosta tai kentän laidalta voi salaa ihastella taitavan tytön tai kyvykkään kundin pelaamista. Teini-iän myötä tuttuja poikia tai tyttöjä saattaa alkaa katsoa aivan uudella tavalla ja löytää vanhoista hönts...

Meillä on kotona laatikko. En tiedä sen tarkempaa sijaintia, mutta tiedän, että se on olemassa. Se on jossain villakoirien ja kadonneiden sukkien erämaassa. Paikassa, jota edes utelias pikkusisko ei ole löytänyt. Laatikko on suurten pettymysten tyyssija. Sinne on haudattu hävityt hopeat ja pettymysten pronssit. Siellä ovat mitalit, joita kukaan muu perheenjäsen kuin pelaaja ei ole nähnyt. Mitalit on nähty kuvassa kaulassa, mutta sitten pettymysten musta aukko on imaissut ne syvyyteensä. Koska niissä ei ole pelaajan mielestä mitään nähtävää. Kun mitali lentää kaaressa suurten pettymysten paikkaan, on vaikea lohduttaa. Tuntuu laimealta sanoa, että olitte tosi hyviä, toiseksi parhaita isossa turnauksessa. Että joskus olet vielä iloinen tästä tuloksesta ja vain harva saavuttaa vastaavaa. Se ei lohduta yhtään eikä kukaan muista toiseksi parasta. Sille vain kulta kelpaa ja voitolla on väliä. Se ei itke, vaikka sisintä raastaa ja raatelee. Eikä se halua puhua, koska kakkossija korven...