Yllättävä matkani alkoi, kun menin aloittavan ikäluokan ensimmäiseen vanhempainiltaan. Paikalle saapui kolme vanhempaa ja KP-75:n edustaja eli tuleva vastuuvalmentaja. Muut vanhemmat veivät toiset pestit, minulle jäi apuvalmentajan rooli.  Kokemukseni futiksesta olivat melko vähäisiä, mutta KP-75 vastuuvalmentajan esimerkkiä seuraamalla opin nopeasti ... ainakin alkeet. Opin koko ajan uutta ja ihailin rentoa, mutta jämäkkää vastuuvalmentajan valmennusta. Seuraavana vuotena alkoi toisen lapseni futismatka. Ikäluokassa valmentajaksi ei valikoitunut kovin montaa. Tunsin, että voin jatkaa apuvalmentajan roolissa vuoden kokemuksella. Olin silti hiukan epävarma. Luotin kuitenkin enemmän treenien purevuuteen kuin siihen, että olisin haitaksi.  Kahden vuoden jälkeen kävin D-kurssin, joka antoi hyviä eväitä eteenpäin. Tunsin, että kurssin jälkeen pystyin paremmin ja luottavaisemmin valmentamaan.  Palkinto, joka kantaa kohti Kalevaa Ajattelen pelaajista hyvää, silti odotan keskittymistä j

Mä en aio enää kertaakaan kuunnella sellaista huutamista. Mun ei tarvitse sietää eikä kuunnella sellaista, esikoinen totesi ja ripusti pillin ja kellon naulaan. Liian monen pelinohjaajan viheltäminen päättyy tällaisiin tunnelmiin. Kun riittävästi huutoa kuuluu kentän laidalta, mitta tulee täyteen, lopullisesti. Vuosittain KP-75:ssä aloittaa kymmeniä uusia pelinohjaajia. He ovat seuran omia pelaajia, joilla on intoa ja osaamista sekä palava halu oppia lisää. Silti vain pieni osa jatkaa viheltämistä ensimmäistä vuotta pidempään. Ani harva hakeutuu varsinaiseen erotuomarikoulutukseen. Edes viheltämisestä maksettava pieni palkkio ei saa nuoria jatkamaan. He eivät halua kuunnella huutamista ja ovat siinä harvinaisen oikeassa. En minäkään kuuntelisi muutaman euron vuoksi sellaista mesomista. Virheitä toki sattuu, harjoittelevathan pelinohjaajat vasta viheltämistä. Mutta saavat he niskaansa välillä aivan asiatonta kuraa: kovimmilla huutelijoilla säännöt eivät ole aina hallussa, vaikka