Siirry pääsisältöön

Kriisiä ja viestintää

Mikään ei ole sen vakavampaa kuin juniorijalkapallo. Näin olemme ystäväni kanssa todenneet useampaan kertaan, kun olemme päivittäneet tietojamme kenttien Kauniiden ja rohkeiden käänteistä.  Siellä tunnetta ja kuohuntaa riittää. Eivätkä erotkaan tai uudet liitot ole tavattomia.

Pienillä energia menee pelaamiseen, aikuisten energiat voivat pahimmillaan suuntautua säätämiseen ja suhmurointiin. Kahden ihmisen välinen konflikti voi pahimmillaan laajentua ikäluokan eloonjäämiskamppailuksi.

Jokainen seuraamani taistelu on lähtenyt eri asiasta, mutta maksumiehet ovat aina olleet samat. Ne ovat junioripelaajat, joiden ainoa tavoite on pelata. Taisteluita on käyty eri seuroissa ja eri lajeissa mutta samoin lopputuloksin. Maksajia ovat edelleenkin olleet ne lapset, jotka ovat menettäneet joukkueensa, joukkuekaverinsa tai valmentajansa.

Juniorityötä tehdään tunteella ja intohimolla. Hyvä niin. Mutta aina välillä on myös hyvä antaa tunteen mennä, ja pysähtyä sen ääreen, kenelle ja miksi työtä tehdään. Miettiä niitä Eetuja ja Emmoja, jotka haluavat pelata. Niitä, joiden arvovaltaa, egoa tai tapaa toimia ei ole kukaan asettanut kyseenalaiseksi.  Niitä, jotka eivät ole loukkaantuneet henkilökohtaisesti, mutta kärsivät silti eniten.

Viheliäisen vaikea viestintä

Kun kipeitä ratkaisuja tehdään, jälkihoito jää helposti puuttumaan ja viestintä on olematonta. Vaikeasta asiasta on vielä vaikeampi puhua, joten helpompaa on olla hiljaa. Kahakan ulkopuolisille jää vain suuri hämmennys siitä, että mistähän oikeastaan oli kyse. Vielä suurempi hämmennys on pienellä pelaajalla, joka kaipaa joukkuekavereitaan tai valmentajaansa.

Kun asioista ei puhuta, syntyy helposti erilaisia leirejä, huhuja ja spekulaatioita. Silloin haavat paranevat vieläkin hitaammin. En tarkoita sitä, että asiaan pitää jäädä vellomaan ja arvailemaan, kuka sanoi mitä ja kenelle ja millä äänenpainolla. Mutta selitykset toimintaan vaikuttaville manöövereille olisi syytä antaa, jotta toimintaa voidaan jatkaa.

Tarvittaisiinko seuroihin välittäjiä, jotka puhaltaisivat ajoissa pelin poikki, toisivat osapuolet yhteiseen pöytään ja auttaisivat molempia kuunnellen keskustelun alkuun? Vai pitäisikö meidät aikuiset pistää pelaamaan, jotta energia suuntautuisi itse asiaan? 

Koska mikään ei ole niin vakavaa kuin juniorijalkapallo.

Futismutsi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Säässä kuin säässä

Ensikertalainen tuli peliin äitinsä kanssa. Äiti oli sitä mieltä, että lapsi jättää pelin väliin. Syynä oli se, että nappis oli kastunut vesipullon vuotaessa. Vakuuttelin huolestuneelle äidille, että märällä kengällä voi pelata varsin mainiosti. Puhuin siitä, miten tärkeää joukkueelle on saada pelaaja kentälle. 

Hieman meinasi suupieltä nykiä. En viitsinyt rikkoa illuusiota jalkapallon harrastamisesta. Sitä kun pelataan säässä kuin säässä. Tuli taivaalta sitten vettä, lunta tai rakeita tai kaikkien noiden kolmen yhdistelmää.
Eihän tarvi mennä suihkuun?Pahimmillaan vettä tulee niin paljon, että pallo pysähtyy lammikkoon tai loiskauttaa komeat vesikaaret kentän pintaan iskeytyessään. Onpa ollut niitäkin pelejä, jossa pelaajien on täytynyt ottaa kenkä välillä pois, koska se on ollut niin täynnä vettä, että sillä ei voi potkaista. 

Pelaajia vedenpaisumus haittaa yleensä vähemmän kuin katsomossa värjötteleviä kannattajia. Parhaimmillaan pelaaja tulee tällaisen vesipallopelin jälkeen hymy huu…

Sinulle on paikka katsomossa

Peli on juuri alkamassa. 11 kundia kentällä ja viisi odottaa vuoroaan vaihtopenkillä. Kaunis ilma, auringonpaiste, kotipeli. On pelipäivä, juhlapäivä.

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, kaikkialla muualla kuin katsomossa. Se ammottaa tyhjyyttään. Pelaajien vanhemmista ovat paikalla ne kaksi tosi fania, jotka seisovat siellä säässä kuin säässä. Siinä ne sanailevat keskenään, että saatiinkin tällä kertaa hyvät paikat.

On surullista nähdä, miten vanhempien määrä peleissä laskee lasten kasvamisen myötä. Siinä missä pienten peleissä ovat oman perheen lisäksi mummit ja kummit, teini-ikäisten peleissä katsomot kumisevat tyhjyyttään.
Minkälaisen viestin sinä annat? Mitä vanhemmaksi pelaajat käyvät, sitä enemmän aikaa harrastus vie. Harrastetasollakin treenit vievät helposti vähintään neljä ilta viikosta ja siihen vielä pelit päälle. Lapsi tai nuori viestii sitoutumisellaan siitä, että tämä juttu on mulle tärkeä. Käytän siihen paljon aikaa ja haluan kehittyä. Minkälaisen viestin vanhemmat…

Aamulla kello 4.15

En tee tätä rakkaudesta lajiin vaan rakkaudesta lapsiin, kuvaili eräs toimihenkilö ansiokasta työtään juniorifutiksen eteen.

Allekirjoitan tuon väitteen. Täytyy tunnustaa, että rakkaus lajiin ei aina syki kovin vahvana silloin, kun herätyskello karjuu aamuneljältä puuron keittoon ja kuljettamaan pelaajaa lentokentälle. Silti kampean itseni ylös, tarkistan futarin varusteet ja kypsyttelen puuron valmiiksi. Samalla toivoen, että pahempaa varuste- tai passihävikkiä ei ilmene ennen lähtöä.

Kieltämättä rakkaus saattaa olla silloinkin koetuksella, kun viikonloppuun pakkautuu monta eri turnausta ja kotona käydään lähinnä hakemassa kuivia varusteita. Mutta kun onnistunut suoritus tai mojova maalipaikka tulee, unohtuu kylmyys ja märkyys. Itsekin lämpenee katsoessa pelaajien iloa ja onnistumista sekä sitä, miten harkoissa opetellut asiat siirtyvät peliin.
Voisi sitä tehdä muutakin, vai voisiko? Ylihintaista ja alijäähtynyttä turnauskahvia litkiessä mielessä on käynyt, että samalla rahalla voisi…