Siirry pääsisältöön

Mun ei tarvitse sietää sellaista käytöstä

Mä en aio enää kertaakaan kuunnella sellaista huutamista. Mun ei tarvitse sietää eikä kuunnella sellaista, esikoinen totesi ja ripusti pillin ja kellon naulaan.

Liian monen pelinohjaajan viheltäminen päättyy tällaisiin tunnelmiin. Kun riittävästi huutoa kuuluu kentän laidalta, mitta tulee täyteen, lopullisesti.

Vuosittain KP-75:ssä aloittaa kymmeniä uusia pelinohjaajia. He ovat seuran omia pelaajia, joilla on intoa ja osaamista sekä palava halu oppia lisää. Silti vain pieni osa jatkaa viheltämistä ensimmäistä vuotta pidempään. Ani harva hakeutuu varsinaiseen erotuomarikoulutukseen.

Edes viheltämisestä maksettava pieni palkkio ei saa nuoria jatkamaan. He eivät halua kuunnella huutamista ja ovat siinä harvinaisen oikeassa. En minäkään kuuntelisi muutaman euron vuoksi sellaista mesomista.

Virheitä toki sattuu, harjoittelevathan pelinohjaajat vasta viheltämistä. Mutta saavat he niskaansa välillä aivan asiatonta kuraa: kovimmilla huutelijoilla säännöt eivät ole aina hallussa, vaikka mielipiteitä piisaakin.

Koulutuksen kautta katsomoon

Mielestäni kaikkien futisvanhempien pitäisi käydä pelinohjaajakoulutus ja viheltää muutama peli. Silloin jokainen huomaisi, miten helppoa on nähdä aivan absoluuttisen oikein jokainen sivuraja, töniminen, tuuppiminen ja käsivirhe. Miten helppoa on nähdä, oliko pelaaja pari senttiä paitsiossa vai ei.

Jotta päästäisiin todelliseen tunnelmaan, pelaajat voisivat koota kentän laidalle porukan, joka huutelisi vihellyksistä. Lisäksi tarvittaisiin muutama pelaaja valittavan valmentajan tai tirrittävän toimihenkilön rooliin.  Mitä asiattomampaa ja asiantuntemattomampaa huutelu olisi, sitä parempi tunnelman kannalta.

Vasta koulutuksen jälkeen vanhemmat pääsisivät koutsaamaan tai kannustamaan kentän laidalle. Tarvittaessa voitaisiin järjestää tukiopetusta kovapäisimmille karjujille.

Oranssit kortit takaisin

Jokunen vuosi sitten oli kokeilu, jossa pelinohjaajat antoivat oransseja kortteja asiattomasti käyttäytyville aikuisille. Korteissa muistutettiin, että huutaminen ei sovi lasten peleihin ja annettiin osoite asiallisen palautteen antamista varten.

Kaipaan oransseja kortteja takaisin. Ne antaisivat pelinohjaajille helpon ja näkyvän tavan reagoida huuteluun. On helpompaa nostaa oranssi kortti kuin puuttua puhumalla aikuisen asiattomaan käytökseen. Ehkäpä näyttävästi annettu oranssi kortti aiheuttaisi hieman häpeää huutelijassa tai ainakin myötähäpeää muissa kannattajissa.

Lisäksi kotijoukkueiden joukkueenjohtajia pitäisi entisestään rohkaista puuttumaan niin oman kuin vierasjoukkueenkin kannattajien asiattomaan huuteluun. Helppoa se ei toki ole, eikä aina puhe mene perille.

Meidän ei tarvitse sitä sietää

Toivon, että jokainen KP-75:n kannustaja pyrkii omalla esimerkillään kitkemään asiattomuudet ja tartuttaa hyvää mallia muihinkin. Jos kannustajien keskuudessa ei huutelua suvaita, aika moni sulkee suunsa ryhmäkurin ansiosta.

Toivottavasti mahdollisimman moni pelinohjaaja haluaa jatkaa viheltämistä ensi kaudellakin. Tehdään se heille mieluisaksi ja mahdolliseksi omalla käytöksellämme. Kunnioitetaan peliä, pelaajia ja pelinohjaajia.

Futismutsi

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ihmemaan Liisat

Hieraisen silmiäni. Epäilen muistiani. Katson kentälle tulevaa joukkuetta kummissani. Vain muutama tunti sitten, vastustajan pelaajat näyttivät varsin erilaisilta. Eivätkä vain erilaisilta, vaan myös hyvin erikokoisilta. Mitä lie tapahtunut, kun finaalikentällinen näytti päätä pidemmältä kuin aiempi kentällinen. Oliko heille käynyt kuin Liisalle Ihmemaassa, kun pituutta oli tullut yhtäkkiä melkoisesti lisää? Tällaista metamorfoosia en ollut koskaan aiemmin nähnyt yli kymmenen futismutsivuoden aikana. Ennen äkillistä kasvupyrähdystä pienet Ihmemaan Liisat hävisivät joukkueellemme, mutta finaalissa kävi toisin. Eikä ihme, olihan kentällä aivan eri ryhmä kuin aiemmin. Finaalin isommat Ihmemaan Liisat olivat todella taitavia pelaajia, joskin osa yli-ikäisiä. Ymmärrän yli-ikäisten käyttämisen silloin, kun joukkuetta ei tahdota muuten saada kasaan. On tärkeämpää ottaa pari yli-ikäistä mukaan ja päästä pelaamaan kuin jättää turnaus väliin. Erityisen merkittävää tämä voi olla pienille pa

Ei meidän ikäluokassa

Kiusaaminen on ikävä ilmiö, johon lähes jokainen ikäluokka törmännee. Pahimmillaan tilanne voi jatkua pitkäänkin, koska kiusaajat toimivat niin taitavasti, ettei kiusaaminen näy valmentajan silmiin tai kanna huoltajan korviin. Asian ottaminen esiin ei ole tehtävistä kaikkien kiitollisimpia. Palautteen vastaanottajan ensimmäinen reaktio voi olla pään laittaminen syvälle pensaaseen. - En MINÄ ole huomannut mitään. Vastuuhenkilöt eivät suinkaan ole aina paikalla eivätkä mitenkään voi huomata kaikkea kentän laidalla. Se on täysin ymmärrettävää. Mikä ei ole ymmärrettävää, on palautteen vesittäminen sillä, että minä en ole mitään huomannut. Vahva Minä en ole huomannut mitään -vastaus korreloi helposti sen kanssa, miten tomerasti asiaa aletaan selvittää. Pahimmillaan tuo asenne tarkoittaa sitä, että koska minä en ole huomannut mitään, kiusaamista ei ole. Nollatoleranssi, paperilla Kiusaamisesta päästään tuskin ikinä eroon, mutta siihen puuttumiseen voidaan valtavasti vaikuttaa. Ent

Kentällinen mokkapaloja

Niin pelaaja kuin hänen huoltajansakin kasvaa harrastuksen myötä. Kun pelaaja oppii syötön, oppii lapsen huoltaja parhaan mokkapalareseptin ja pizzaohjeen. Koska turnauksissa syödään neliömetreittäin mokka- ja pizzapaloja. Aina ja ikuisesti. Pitkään pelanneen lapsen huoltaja ehtiikin leipoa vähintään kentällisen mokkapaloja pelivuosien aikana. Kun pelaaja oppii nilkkapotkun, huoltaja oppii buffahinnaston. Vaikka yöllä herätettäisiin, suusta tulee mokkapalan ja kahvin kokonaishinta. Sekä se, mitä maksaa makkara ja pillimehu. Koska se kuuluu lajiin, yhtä olennaisesti kuin pallo ja nappikset. Kun ollaan niin pitkällä, että lapsi tietää mikä on paitsio, huoltaja tietää, miten turnauskatokset kasataan ja mikä on paras tapa sytyttää makkaragrilli kulmakarvoja kärtsäämättä. Kurittomat kengännauhat ja kampaukset Pelaajan vanhempi oppii myös tekemään solmuja. Aloittelijan tunnistaa rusetista ja  epäuskoisesta katseesta, joka aiheutuu, kun nauhat aukeavat noin seitsemännen kerran tunnin