Mikään ei ole sen vakavampaa kuin juniorijalkapallo. Näin olemme ystäväni kanssa todenneet useampaan kertaan, kun olemme päivittäneet tietojamme kenttien Kauniiden ja rohkeiden käänteistä. Siellä tunnetta ja kuohuntaa riittää. Eivätkä erotkaan tai uudet liitot ole tavattomia.
Pienillä energia menee pelaamiseen, aikuisten energiat voivat pahimmillaan suuntautua säätämiseen ja suhmurointiin. Kahden ihmisen välinen konflikti voi pahimmillaan laajentua ikäluokan eloonjäämiskamppailuksi.
Jokainen seuraamani taistelu on lähtenyt eri asiasta, mutta maksumiehet ovat aina olleet samat. Ne ovat junioripelaajat, joiden ainoa tavoite on pelata. Taisteluita on käyty eri seuroissa ja eri lajeissa mutta samoin lopputuloksin. Maksajia ovat edelleenkin olleet ne lapset, jotka ovat menettäneet joukkueensa, joukkuekaverinsa tai valmentajansa.
Juniorityötä tehdään tunteella ja intohimolla. Hyvä niin. Mutta aina välillä on myös hyvä antaa tunteen mennä, ja pysähtyä sen ääreen, kenelle ja miksi työtä tehdään. Miettiä niitä Eetuja ja Emmoja, jotka haluavat pelata. Niitä, joiden arvovaltaa, egoa tai tapaa toimia ei ole kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Niitä, jotka eivät ole loukkaantuneet henkilökohtaisesti, mutta kärsivät silti eniten.
Kun asioista ei puhuta, syntyy helposti erilaisia leirejä, huhuja ja spekulaatioita. Silloin haavat paranevat vieläkin hitaammin. En tarkoita sitä, että asiaan pitää jäädä vellomaan ja arvailemaan, kuka sanoi mitä ja kenelle ja millä äänenpainolla. Mutta selitykset toimintaan vaikuttaville manöövereille olisi syytä antaa, jotta toimintaa voidaan jatkaa.
Tarvittaisiinko seuroihin välittäjiä, jotka puhaltaisivat ajoissa pelin poikki, toisivat osapuolet yhteiseen pöytään ja auttaisivat molempia kuunnellen keskustelun alkuun? Vai pitäisikö meidät aikuiset pistää pelaamaan, jotta energia suuntautuisi itse asiaan?
Koska mikään ei ole niin vakavaa kuin juniorijalkapallo.
Pienillä energia menee pelaamiseen, aikuisten energiat voivat pahimmillaan suuntautua säätämiseen ja suhmurointiin. Kahden ihmisen välinen konflikti voi pahimmillaan laajentua ikäluokan eloonjäämiskamppailuksi.
Jokainen seuraamani taistelu on lähtenyt eri asiasta, mutta maksumiehet ovat aina olleet samat. Ne ovat junioripelaajat, joiden ainoa tavoite on pelata. Taisteluita on käyty eri seuroissa ja eri lajeissa mutta samoin lopputuloksin. Maksajia ovat edelleenkin olleet ne lapset, jotka ovat menettäneet joukkueensa, joukkuekaverinsa tai valmentajansa.
Juniorityötä tehdään tunteella ja intohimolla. Hyvä niin. Mutta aina välillä on myös hyvä antaa tunteen mennä, ja pysähtyä sen ääreen, kenelle ja miksi työtä tehdään. Miettiä niitä Eetuja ja Emmoja, jotka haluavat pelata. Niitä, joiden arvovaltaa, egoa tai tapaa toimia ei ole kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Niitä, jotka eivät ole loukkaantuneet henkilökohtaisesti, mutta kärsivät silti eniten.
Viheliäisen vaikea viestintä
Kun kipeitä ratkaisuja tehdään, jälkihoito jää helposti puuttumaan ja viestintä on olematonta. Vaikeasta asiasta on vielä vaikeampi puhua, joten helpompaa on olla hiljaa. Kahakan ulkopuolisille jää vain suuri hämmennys siitä, että mistähän oikeastaan oli kyse. Vielä suurempi hämmennys on pienellä pelaajalla, joka kaipaa joukkuekavereitaan tai valmentajaansa.Kun asioista ei puhuta, syntyy helposti erilaisia leirejä, huhuja ja spekulaatioita. Silloin haavat paranevat vieläkin hitaammin. En tarkoita sitä, että asiaan pitää jäädä vellomaan ja arvailemaan, kuka sanoi mitä ja kenelle ja millä äänenpainolla. Mutta selitykset toimintaan vaikuttaville manöövereille olisi syytä antaa, jotta toimintaa voidaan jatkaa.
Tarvittaisiinko seuroihin välittäjiä, jotka puhaltaisivat ajoissa pelin poikki, toisivat osapuolet yhteiseen pöytään ja auttaisivat molempia kuunnellen keskustelun alkuun? Vai pitäisikö meidät aikuiset pistää pelaamaan, jotta energia suuntautuisi itse asiaan?
Koska mikään ei ole niin vakavaa kuin juniorijalkapallo.
Futismutsi