Meillä on kotona laatikko. En tiedä sen tarkempaa sijaintia, mutta tiedän, että se on olemassa. Se on jossain villakoirien ja kadonneiden sukkien erämaassa. Paikassa, jota edes utelias pikkusisko ei ole löytänyt.
Laatikko on suurten pettymysten tyyssija. Sinne on haudattu hävityt hopeat ja pettymysten pronssit. Siellä ovat mitalit, joita kukaan muu perheenjäsen kuin pelaaja ei ole nähnyt. Mitalit on nähty kuvassa kaulassa, mutta sitten pettymysten musta aukko on imaissut ne syvyyteensä.
Koska niissä ei ole pelaajan mielestä mitään nähtävää.
Kun mitali lentää kaaressa suurten pettymysten paikkaan, on vaikea lohduttaa. Tuntuu laimealta sanoa, että olitte tosi hyviä, toiseksi parhaita isossa turnauksessa. Että joskus olet vielä iloinen tästä tuloksesta ja vain harva saavuttaa vastaavaa. Se ei lohduta yhtään eikä kukaan muista toiseksi parasta.
Sille vain kulta kelpaa ja voitolla on väliä. Se ei itke, vaikka sisintä raastaa ja raatelee. Eikä se halua puhua, koska kakkossija korventaa kyselemättäkin.
Kun mitali on kilahtanut laatikkoon, käy ovi seuraavaksi. Pitää päästä kentälle. Seuraavaa kultamitalia hävitä, ei ainakaan, jos se on itsestä kiinni.
Ainoa, mikä helpottaa, on potkia palloa kunnes paikkoja pakottaa. Koska seuraavassa mitalissa on kullan kiilto ja jotain nähtävää.
Futismutsi