Siirry pääsisältöön

Kuomia ja untuvatakkeja

Kun lapsi aloittaa futisharrastuksen, on pukeutuminen välillä kovin kirjavaa. Ohjeistuksesta huolimatta on toppatakkia ja -housua sekä Kuoma-saapasta ja sen seitsemää erilaista tupsupipoa.

On varustetta ja materiaalia, jotka eivät sovellu urheiluun. Omakin esikoinen sinnitteli sellaisissa varusteissa ensimmäisen sateisen kesäleirin, että jälkeenpäin oikein hävettää. Varmasti leiri oli kylmä ja kalsea, onneksi rakkaus lajiin sai jatkamaan.

Kun pelivuosia alkaa kertyä mittariin, pelaajien vaatetus tulee kuntoon. Päällä ovat  harjoitteluun sopivat seuravarusteet eikä porukka näytä enää värikkäältä kuin vappukulkue.

Myös huoltajien elämä helpottuu, kun urheiluun sopivaa vaihtovaatesettiä on mukana. Ja ennen muuta materiaalit ovat sellaisia, etteivät ne kerää koko kentän kosteutta itseensä.

Piposta ei luovuta

Kun tarpeeksi kauan seisoo kentän laidalla, huomaa, miten tärkeää kannustusjoukon pukeutuminen on. Kylmä hiipii helposti katsojaan aiheuttaen kokonaisvaltaisen horkan, josta ei tahdo toipua edes turnauskahvia kittaamalla tai kotona saunan avulla.

Yhtäkkiä tajuaa, että untuvatakki on tosi jees juhannukseen saakka. Piposta ei luovuta missään vaiheessa, varsinkin jos pelataan pääkaupungin kentillä. Untsikka on hyvä kaivaa esiin heti elokuussa sarjakauden jatkuessa. Äärimmäisiin olosuhteisiin tarkoitetut hanskat ja muut varusteet toimivat mainiosti kentän laidalla, lähes läpi vuoden.

Pikku hiljaa oppii, että kerrospukeutuminen on in, niin pelaajalle kuin kannustajallekin. Kun pelaaja kiskoo tekniset kerrastot päälle, lisää kannustaja vielä villaiset välikerrokseksi. Olo on kuin Michelin-ukolla, mutta kestääpä kentän laidalla paremmin. Koska kiihkeinkään kannustaminen ei sulata sitä ikijäätä, joka katsojalle kertyy kylmässä ja viimassa seistessä.

Lopulta on ihan sama, miten urpolta näyttää, kun kulkee talvikamppeissa lähes ympäri vuoden. Koska silloin tarkenee ja on kiva kannustaa, tulipa taivaalta mitä tahansa.

Futismutsi

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ihmemaan Liisat

Hieraisen silmiäni. Epäilen muistiani. Katson kentälle tulevaa joukkuetta kummissani. Vain muutama tunti sitten, vastustajan pelaajat näyttivät varsin erilaisilta. Eivätkä vain erilaisilta, vaan myös hyvin erikokoisilta. Mitä lie tapahtunut, kun finaalikentällinen näytti päätä pidemmältä kuin aiempi kentällinen. Oliko heille käynyt kuin Liisalle Ihmemaassa, kun pituutta oli tullut yhtäkkiä melkoisesti lisää? Tällaista metamorfoosia en ollut koskaan aiemmin nähnyt yli kymmenen futismutsivuoden aikana. Ennen äkillistä kasvupyrähdystä pienet Ihmemaan Liisat hävisivät joukkueellemme, mutta finaalissa kävi toisin. Eikä ihme, olihan kentällä aivan eri ryhmä kuin aiemmin. Finaalin isommat Ihmemaan Liisat olivat todella taitavia pelaajia, joskin osa yli-ikäisiä. Ymmärrän yli-ikäisten käyttämisen silloin, kun joukkuetta ei tahdota muuten saada kasaan. On tärkeämpää ottaa pari yli-ikäistä mukaan ja päästä pelaamaan kuin jättää turnaus väliin. Erityisen merkittävää tämä voi olla pienille pa

Ei meidän ikäluokassa

Kiusaaminen on ikävä ilmiö, johon lähes jokainen ikäluokka törmännee. Pahimmillaan tilanne voi jatkua pitkäänkin, koska kiusaajat toimivat niin taitavasti, ettei kiusaaminen näy valmentajan silmiin tai kanna huoltajan korviin. Asian ottaminen esiin ei ole tehtävistä kaikkien kiitollisimpia. Palautteen vastaanottajan ensimmäinen reaktio voi olla pään laittaminen syvälle pensaaseen. - En MINÄ ole huomannut mitään. Vastuuhenkilöt eivät suinkaan ole aina paikalla eivätkä mitenkään voi huomata kaikkea kentän laidalla. Se on täysin ymmärrettävää. Mikä ei ole ymmärrettävää, on palautteen vesittäminen sillä, että minä en ole mitään huomannut. Vahva Minä en ole huomannut mitään -vastaus korreloi helposti sen kanssa, miten tomerasti asiaa aletaan selvittää. Pahimmillaan tuo asenne tarkoittaa sitä, että koska minä en ole huomannut mitään, kiusaamista ei ole. Nollatoleranssi, paperilla Kiusaamisesta päästään tuskin ikinä eroon, mutta siihen puuttumiseen voidaan valtavasti vaikuttaa. Ent

Kentällinen mokkapaloja

Niin pelaaja kuin hänen huoltajansakin kasvaa harrastuksen myötä. Kun pelaaja oppii syötön, oppii lapsen huoltaja parhaan mokkapalareseptin ja pizzaohjeen. Koska turnauksissa syödään neliömetreittäin mokka- ja pizzapaloja. Aina ja ikuisesti. Pitkään pelanneen lapsen huoltaja ehtiikin leipoa vähintään kentällisen mokkapaloja pelivuosien aikana. Kun pelaaja oppii nilkkapotkun, huoltaja oppii buffahinnaston. Vaikka yöllä herätettäisiin, suusta tulee mokkapalan ja kahvin kokonaishinta. Sekä se, mitä maksaa makkara ja pillimehu. Koska se kuuluu lajiin, yhtä olennaisesti kuin pallo ja nappikset. Kun ollaan niin pitkällä, että lapsi tietää mikä on paitsio, huoltaja tietää, miten turnauskatokset kasataan ja mikä on paras tapa sytyttää makkaragrilli kulmakarvoja kärtsäämättä. Kurittomat kengännauhat ja kampaukset Pelaajan vanhempi oppii myös tekemään solmuja. Aloittelijan tunnistaa rusetista ja  epäuskoisesta katseesta, joka aiheutuu, kun nauhat aukeavat noin seitsemännen kerran tunnin