Siirry pääsisältöön

Siitä piti tulla ballerina

Kärkitossut, vaaleanpunainen tyllihame ja sulokas liikekieli. Siitä piti tulla ballerina. Sitä se vinkui, kunnes annoin periksi. Vein sen balettitunnille. Ajattelin, että siellä se on liihottelee ikionnellisena tyllihameessaan ja saa päivänsä prinsessana.

Näin uskoin, kunnes hain prinsessani baletista. Se huusi mulle naama punaisena autossa, että en enää koskaan mene sinne. Koska siellä ei tule edes kuuma. Samaa huusi joka kerta sen jälkeen. Kunnes lukukausi oli lusittu. 

Halusin siitä uimarin ja yritin opettaa tyttöä vanhana lajin harrastajana. Tulos oli vähintäänkin yhtä masentava kuin baletissa. Tosin silloin huusivat niin lapsi kuin äitikin. 

Lopulta naapuri houkutteli tytön Prinsessat futaa -jalkapallokouluun. Ajattelin, että menköön yhdeksi kesäksi. Henkisesti olin valmistaunut megalomaaniseen huutoon ja näyttävään kiukkukohtaukseen kentän laidalla. 

Aluksi arka esikoinen ei osoittanut minkäänlaista taipumusta lajiin. Mutta meni silti ihan tyytyväisenä harjoituksiin hiekkahousut kahisten, vaikka silmissä kirveli ja hampaissa rohisi.

Kentällä se antoi pallon suosiolla toiselle, jos toinen halusi sitä enemmän. Yleensä toinen palloa innokkaammin tavoitteli. Kunnes tuli yksi kotipeli. Tyttöä alkoi kai ärsyttää, että kaveri vie pallon jalasta kerta toisensa jälkeen. Tyttö päätti ottaa pallon takaisin. 

Muistan vielä kymmenenkin vuoden päästä, kun tytön silmissä syttyi palo. Kun löytyi se oma juttu. Koska tuli kuuma, tuli onnistuminen ja hiljalleen kehittyi joukkuehenki. Eikä tarvinnut  koskaan kuunnella huutoa, että en mene sinne enää koskaan. Pikemminkin on saanut pidätellä, että harkkoihin ei karata kipeänä tai loukkaantuneena.

Silloin futis tuli perheeseemme. Miten se on meitä muuttanut ja miten se on meihin vaikuttanut, siitä voit lukea jatkossa kotisivun blogeista. 

Futismutsi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriisiä ja viestintää

Mikään ei ole sen vakavampaa kuin juniorijalkapallo. Näin olemme ystäväni kanssa todenneet useampaan kertaan, kun olemme päivittäneet tietojamme kenttien Kauniiden ja rohkeiden käänteistä.  Siellä tunnetta ja kuohuntaa riittää. Eivätkä erotkaan tai uudet liitot ole tavattomia.

Pienillä energia menee pelaamiseen, aikuisten energiat voivat pahimmillaan suuntautua säätämiseen ja suhmurointiin. Kahden ihmisen välinen konflikti voi pahimmillaan laajentua ikäluokan eloonjäämiskamppailuksi.

Jokainen seuraamani taistelu on lähtenyt eri asiasta, mutta maksumiehet ovat aina olleet samat. Ne ovat junioripelaajat, joiden ainoa tavoite on pelata. Taisteluita on käyty eri seuroissa ja eri lajeissa mutta samoin lopputuloksin. Maksajia ovat edelleenkin olleet ne lapset, jotka ovat menettäneet joukkueensa, joukkuekaverinsa tai valmentajansa.

Juniorityötä tehdään tunteella ja intohimolla. Hyvä niin. Mutta aina välillä on myös hyvä antaa tunteen mennä, ja pysähtyä sen ääreen, kenelle ja miksi työtä tehd…

Mä hakkaan sut

Peli oli päättynyt ja vastustaja voittanut lukemin 0-1. Pelin jälkeen vastustajan pelaaja tuli sanomaan 14-vuotiaalle pelaajallemme.

-Mä hakkaan sut.

Toinen saman joukkueen pelaaja kävi kentällä käsiksi maalivahtiimme. Keltainen kortti heilahti, mutta ei mitään muuta. Kyseisen joukkueen valmennus ei reagoinut kummankaan toimintaan.

Nämä ovat tilanteita, jotka eivät kuulu jalkapalloon. Jalkapallo on fiksujen ihmisten laji, jossa paremmuus ratkotaan taidolla ja joskus myös tuurilla. Kontakteja ja kolhuja tulee, mutta väkivallalla uhkaaminen ei kuulu lajiin.
Aikuisten iso rooli Kun samat joukkueet vääntävät vuosikausia toisiaan vastaan, kertyy toisille enemmän hampaankoloon kuin toisille. Tuomarit ovat ensiarvoisen tärkeässä asemassa siinä, että vanhoja kaunoja ei lähdetä kostamaan kentällä.

Mutta myös valmentajilla on iso rooli. Lajiosaamisen lisäksi heillä pitää olla taitoa käsitellä erilaisia pelaajia. Ja rohkeutta sanoa, että tuollainen käytös ei kentällä käy. Silläkin uhalla, että t…

Joukkueen vaihtamisen sietämätön vaikeus

Päätös ei ollut helppo. Sitä kipuilivat niin pelaaja kuin äitikin. Se merkitsi kaiken tutun ja turvallisen jättämistä. Se tarkoitti kaiken aikatauluttamista, ylimääräisen karsimista ja keskittymistä vain jalkapalloon ja kouluun.

Toisaalta se oli loistava mahdollisuus oppia lisää, saada uusia ystäviä ja kokea aivan uudenlaista jalkapallokulttuuria. Se oli heittäytymistä, riskin ottamista ja omien rajojen hakemista. Se oli kortti, joka piti katsoa.

Kun päätös oli tehty, vielä vaikeampaa oli kertoa siitä niille ihmisille, joiden kanssa oli vuosia pyörinyt harrastuksen ympärillä. Pelaajalle se oli helpompaa, koska kaikki uusi, kiva ja jännittävä oli edessä.  Futismutsille se oli vaikeaa, koska kaikki tutut pelaajat ja aikuiset jäivät toiseen joukkueeseen.

Useimmat tutut tuntuivat aidosti iloitsevan ja ymmärtävän. Mutta eivät kaikki.

Vasta silloin ymmärsin, miten pelaajan joukkueen vaihtaminen voi käydä tunteisiin. Jopa niin paljon, että sitä piti sähköposteissa puida. Niissä kerrottiin, e…