Kärkitossut, vaaleanpunainen tyllihame ja sulokas liikekieli. Siitä piti tulla ballerina. Sitä se vinkui, kunnes annoin periksi. Vein sen balettitunnille. Ajattelin, että siellä se on liihottelee ikionnellisena tyllihameessaan ja saa päivänsä prinsessana.
Näin uskoin, kunnes hain prinsessani baletista. Se huusi mulle naama punaisena autossa, että en enää koskaan mene sinne. Koska siellä ei tule edes kuuma. Samaa huusi joka kerta sen jälkeen. Kunnes lukukausi oli lusittu.
Halusin siitä uimarin ja yritin opettaa tyttöä vanhana lajin harrastajana. Tulos oli vähintäänkin yhtä masentava kuin baletissa. Tosin silloin huusivat niin lapsi kuin äitikin.
Lopulta naapuri houkutteli tytön Prinsessat futaa -jalkapallokouluun. Ajattelin, että menköön yhdeksi kesäksi. Henkisesti olin valmistaunut megalomaaniseen huutoon ja näyttävään kiukkukohtaukseen kentän laidalla.
Aluksi arka esikoinen ei osoittanut minkäänlaista taipumusta lajiin. Mutta meni silti ihan tyytyväisenä harjoituksiin hiekkahousut kahisten, vaikka silmissä kirveli ja hampaissa rohisi.
Kentällä se antoi pallon suosiolla toiselle, jos toinen halusi sitä enemmän. Yleensä toinen palloa innokkaammin tavoitteli. Kunnes tuli yksi kotipeli. Tyttöä alkoi kai ärsyttää, että kaveri vie pallon jalasta kerta toisensa jälkeen. Tyttö päätti ottaa pallon takaisin.
Muistan vielä kymmenenkin vuoden päästä, kun tytön silmissä syttyi palo. Kun löytyi se oma juttu. Koska tuli kuuma, tuli onnistuminen ja hiljalleen kehittyi joukkuehenki. Eikä tarvinnut koskaan kuunnella huutoa, että en mene sinne enää koskaan. Pikemminkin on saanut pidätellä, että harkkoihin ei karata kipeänä tai loukkaantuneena.
Silloin futis tuli perheeseemme. Miten se on meitä muuttanut ja miten se on meihin vaikuttanut, siitä voit lukea jatkossa kotisivun blogeista.