Jalkapallovanhemmuus opettaa selviytymään erilaisista extreme-tilanteista. Esimerkiksi turnausmatkan aikana tahtoo sattua ja tapahtua kaikenlaista. Eräässä Ruotsin turnauksessa ehdin saman yön aikana tilata sähkömiehen vaihtamaan liiketunnistimella toimivien valojen kytkimet normaaleihin, diskuteerata vartijan kanssa siitä, mistä varashälytys mahtoi aiheutua ja vilkkaan yön päätteeksi siirtyä salapoliisiksi aamupalan allergeeneja ja laktoosia selvittämään.
Tällaisen yön jälkeen olo tuntuu liki voittamattomalta. Siltä, että mikään vastaantuleva ongelma ei ole liian vaikea ratkottavaksi, ei edes ruotsiksi eikä keskellä yötä.
Kunnes seuraavana yönä aamukolmelta herää siihen, että vieressä seisoo pelaaja umpisurkeana eikä hänelle ole tarjolla muuta kuin lohduttavia sanoja. On nimittäin yksi asia, johon näiden vuosienkaan kokemuksella pysty, se on vuotavan ilmapatjan korjaaminen keskellä yötä.
Ei kenenkään kamoja
Turnausreissu ei ole reissu eikä mikään, jos siihen ei sisälly jonkin verran varustehävikkiä. Pulloja, palloja ja sukkia on vuosien varrella unohtunut eri puolille Pohjoismaita. Lisäksi kadoksiin on jäänyt muutama ilmapatja, niiden pumppujen erinäisiä osia, jokunen makuualusta sekä vaatekappaleita varmaan yhden joukkueen varusteiden verran.
Hävikki olisi vieläkin suurempaa, ellei huolto haravoisi sängynalusia, kaappeja, komeroita, kuivaushuoneita jne. ennen kotiinlähtöä. Majoitustiloista löytyy yllättävän paljon sellaisia tavaroita, joita kukaan pelaajista ei tunnista omakseen. On vaatteita joka lähtöön, on hiuslenksuja, rasvoja ja hammastahnoja, pyyhkeitä sekä pelisukkia.
Kelpo huoltaja tunnistaakin pelaajien varusteet, vaikka suurta osaa tavaroista ei ole koskaan nimikoitu. Toki siitä on ollut puhetta, kerran, jos toisenkin. Alkuturnauksesta tavaroiden alkuperän voi päätellä joskus pesu- tai huuhteluaineen tuoksun perusteella, lopputurnauksesta käytetyn parfyymin perusteella. Lisäksi huoltajan näkömuisti harjaantuu varsin hyväksi, minkä ansiosta tavaran omistaja usein löytyy.
Futisperhe huolehtii myös omistaan. Joskus jopa vastustaja on saattanut tuoda mukanaan heidän turnaukseensa unohtuneen keravalaisen pelaajan nimikoidun pallon.
Yksi on ja pysyy
Pelisukkiin ei kouliintuneinkaan silmä pysty. Ne näyttävät kaikki suht samoilta, ovat suht samankokoisia ja kaikilla on niitä reissussa useampi pari. Käytännössä juuri kukaan ei kaipaa yhtä tai kahta sukkakarkulaista. Reissun päätteeksi huoltajalla saattaa olla iso kassillinen pelisukkia, joita kukaan ei tunnista omakseen.
Yhtä asiaa ei kuitenkaan voi hukata turnauksissa tai niiden jälkeen. Nimittäin niitä hienoja muistoja ja kokemuksia, joita joukkue kartuttaa yhdessä reissun aikana. Kadonneita sukkia saa kaupasta, ihania muistoja vain olemalla mukana turnausreissuilla.
Futismutsi