Kiusaaminen on ikävä ilmiö, johon lähes jokainen ikäluokka törmännee. Pahimmillaan tilanne voi jatkua pitkäänkin, koska kiusaajat toimivat niin taitavasti, ettei kiusaaminen näy valmentajan silmiin tai kanna huoltajan korviin.
Asian ottaminen esiin ei ole tehtävistä kaikkien kiitollisimpia. Palautteen vastaanottajan ensimmäinen reaktio voi olla pään laittaminen syvälle pensaaseen.
- En MINÄ ole huomannut mitään.
Vastuuhenkilöt eivät suinkaan ole aina paikalla eivätkä mitenkään voi huomata kaikkea kentän laidalla. Se on täysin ymmärrettävää. Mikä ei ole ymmärrettävää, on palautteen vesittäminen sillä, että minä en ole mitään huomannut.
Vahva Minä en ole huomannut mitään -vastaus korreloi helposti sen kanssa, miten tomerasti asiaa aletaan selvittää. Pahimmillaan tuo asenne tarkoittaa sitä, että koska minä en ole huomannut mitään, kiusaamista ei ole.
- Onpa kurja kuulla. Kerrotko lisää siitä, mitä on tapahtunut?
Jospa kuullaan osapuolia ja toimitaan sen jälkeen. Näin luodaan kulttuuri, jossa kiusaamisesta voi ja pitää puhua ja jossa pelaajat voivat luottaa siihen, että aikuiset reagoivat asiaan.
Puuttumalla annetaan pelaajille vahva viesti siitä, että kiusaamista ei suvaita käytännössä. Yksikään ikäluokka ei sitä varmasti paperilla suvaitse, kaikilla lienee säännöissä nollatoleranssi kiusaamiseen. Käytännössä suhtautuminen saattaa olla hieman leväperäisempää.
Kun kiusaamiseen puututaan, kulttuuri kääntyy pienin askelin. Muutoksen tie ei ole nopea eikä suora, mutta pitkäjänteisellä ja määrätietoisella otteella muutos menee eteenpäin. Siinä missä ennen mentiin kiusaajan kelkkaan, yhä useampi pelaaja alkaa nousta sieltä pois. Rohkeimmat korottavat äänensä ja uskaltavat sanoa “lopeta”, omasta ja muiden puolesta.
Eiköhän olla herkällä korvalla kuulolla kiusaamisen suhteen ja kysytä, kerrotko lisää, vaikka ei oltaisi itse asiasta kuultukaan.
Asian ottaminen esiin ei ole tehtävistä kaikkien kiitollisimpia. Palautteen vastaanottajan ensimmäinen reaktio voi olla pään laittaminen syvälle pensaaseen.
- En MINÄ ole huomannut mitään.
Vastuuhenkilöt eivät suinkaan ole aina paikalla eivätkä mitenkään voi huomata kaikkea kentän laidalla. Se on täysin ymmärrettävää. Mikä ei ole ymmärrettävää, on palautteen vesittäminen sillä, että minä en ole mitään huomannut.
Vahva Minä en ole huomannut mitään -vastaus korreloi helposti sen kanssa, miten tomerasti asiaa aletaan selvittää. Pahimmillaan tuo asenne tarkoittaa sitä, että koska minä en ole huomannut mitään, kiusaamista ei ole.
Nollatoleranssi, paperilla
Kiusaamisesta päästään tuskin ikinä eroon, mutta siihen puuttumiseen voidaan valtavasti vaikuttaa. Entäpä jos seuraavan kerran ensireaktio olisikin aidon kiinnostunut kommentti.- Onpa kurja kuulla. Kerrotko lisää siitä, mitä on tapahtunut?
Jospa kuullaan osapuolia ja toimitaan sen jälkeen. Näin luodaan kulttuuri, jossa kiusaamisesta voi ja pitää puhua ja jossa pelaajat voivat luottaa siihen, että aikuiset reagoivat asiaan.
Puuttumalla annetaan pelaajille vahva viesti siitä, että kiusaamista ei suvaita käytännössä. Yksikään ikäluokka ei sitä varmasti paperilla suvaitse, kaikilla lienee säännöissä nollatoleranssi kiusaamiseen. Käytännössä suhtautuminen saattaa olla hieman leväperäisempää.
Kun kiusaamiseen puututaan, kulttuuri kääntyy pienin askelin. Muutoksen tie ei ole nopea eikä suora, mutta pitkäjänteisellä ja määrätietoisella otteella muutos menee eteenpäin. Siinä missä ennen mentiin kiusaajan kelkkaan, yhä useampi pelaaja alkaa nousta sieltä pois. Rohkeimmat korottavat äänensä ja uskaltavat sanoa “lopeta”, omasta ja muiden puolesta.
Eiköhän olla herkällä korvalla kuulolla kiusaamisen suhteen ja kysytä, kerrotko lisää, vaikka ei oltaisi itse asiasta kuultukaan.
Futismutsi