Siirry pääsisältöön

Yksi kovapotkuinen poika tai jotain

Kuuntelin vastustajan vanhempia pelissä, jossa vastustaja otti kuokkaa oikein urakalla. Vastustajan vanhemmat perustelivat tappiota toisilleen näin.

- Kyllä sen huomaa, jos voittoa haetaan hinnalla millä hyvänsä. Jos siellä on yksi kovapotkuinen poika...

Samaan aikaan tuo kovapotkuinen poika ohitti puhujat. Silloin vastustajille selvisi, että kovapotkuinen poika olikin tyttö. Tappio tuntui kirvelevän entistä enemmän.

- Jos siellä on yksi kovapotkuinen poika, tai jotain, puhuja jatkoi äänensävyn kiristyessä.

Tytölle ei voi hävitä

Pienillä paikkakunnilla pojissa pelaaminen on tytöille lähes ainoa tapa päästä pelaamaan. Isommilla paikkakunnilla pelaaminen pojissa on järkevä vaihtoehto niille tytöille, jotka ovat pelanneet pidempään eivätkä kaihda kontaktia.

Silti tyttöjen pelaaminen pojissa on välillä vaikea asia kentällä ja sen laidalla. Poika “ei voi hävitä” tytölle, olipa tyttö kuinka taitava tahansa. Harvemmin kuulee tyttöjen vanhemmilta, että “et voi hävitä pojalle”.

Jos tyttö epäonnistuu kentällä, syy löytyy siitä, että eiväthän "tytöt osaa pelata". Jos sattuu ja tyttö itkee, on syynä sukupuoli, "koska tytöt itkevät". Jos tyttö vie pallon pojalta, saa silti kuulla, että "tytöt eivät osaa pelata” tai “että toi rikkoo ihan sikana”.

Harvoinpa kuulee sitä, että poika pelaa huonosti, koska hän on poika, että poika itkee kentällä, koska hän on poika tai että onnistuminen vesitetään, koska kyseessä on poika. Hyvä niin, koska sukupuoli ei määritä onnistumista tai epäonnistumista.

Piristäviä poikkeuksia

Onneksi on myös piristäviä poikkeuksia. Taannoin vastustajan valmentaja kysyi pelissä, oliko joukkueessa vuotta vanhempia tyttöjä vahvistuksena? Eikä ihme, tytöt erottuivat edukseen pelaamisellaan, vaikka samanikäisiä poikien kanssa olivatkin.

Silloin ei tarvinnut olla kovapotkuinen poika, tai jotain. Koska aidosti kiitos tuli osaamista, kuten sen kuuluukin tulla. Kaikille.

Futismutsi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Säässä kuin säässä

Ensikertalainen tuli peliin äitinsä kanssa. Äiti oli sitä mieltä, että lapsi jättää pelin väliin. Syynä oli se, että nappis oli kastunut vesipullon vuotaessa. Vakuuttelin huolestuneelle äidille, että märällä kengällä voi pelata varsin mainiosti. Puhuin siitä, miten tärkeää joukkueelle on saada pelaaja kentälle. 

Hieman meinasi suupieltä nykiä. En viitsinyt rikkoa illuusiota jalkapallon harrastamisesta. Sitä kun pelataan säässä kuin säässä. Tuli taivaalta sitten vettä, lunta tai rakeita tai kaikkien noiden kolmen yhdistelmää.
Eihän tarvi mennä suihkuun?Pahimmillaan vettä tulee niin paljon, että pallo pysähtyy lammikkoon tai loiskauttaa komeat vesikaaret kentän pintaan iskeytyessään. Onpa ollut niitäkin pelejä, jossa pelaajien on täytynyt ottaa kenkä välillä pois, koska se on ollut niin täynnä vettä, että sillä ei voi potkaista. 

Pelaajia vedenpaisumus haittaa yleensä vähemmän kuin katsomossa värjötteleviä kannattajia. Parhaimmillaan pelaaja tulee tällaisen vesipallopelin jälkeen hymy huu…

Sinulle on paikka katsomossa

Peli on juuri alkamassa. 11 kundia kentällä ja viisi odottaa vuoroaan vaihtopenkillä. Kaunis ilma, auringonpaiste, kotipeli. On pelipäivä, juhlapäivä.

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, kaikkialla muualla kuin katsomossa. Se ammottaa tyhjyyttään. Pelaajien vanhemmista ovat paikalla ne kaksi tosi fania, jotka seisovat siellä säässä kuin säässä. Siinä ne sanailevat keskenään, että saatiinkin tällä kertaa hyvät paikat.

On surullista nähdä, miten vanhempien määrä peleissä laskee lasten kasvamisen myötä. Siinä missä pienten peleissä ovat oman perheen lisäksi mummit ja kummit, teini-ikäisten peleissä katsomot kumisevat tyhjyyttään.
Minkälaisen viestin sinä annat? Mitä vanhemmaksi pelaajat käyvät, sitä enemmän aikaa harrastus vie. Harrastetasollakin treenit vievät helposti vähintään neljä ilta viikosta ja siihen vielä pelit päälle. Lapsi tai nuori viestii sitoutumisellaan siitä, että tämä juttu on mulle tärkeä. Käytän siihen paljon aikaa ja haluan kehittyä. Minkälaisen viestin vanhemmat…

Aamulla kello 4.15

En tee tätä rakkaudesta lajiin vaan rakkaudesta lapsiin, kuvaili eräs toimihenkilö ansiokasta työtään juniorifutiksen eteen.

Allekirjoitan tuon väitteen. Täytyy tunnustaa, että rakkaus lajiin ei aina syki kovin vahvana silloin, kun herätyskello karjuu aamuneljältä puuron keittoon ja kuljettamaan pelaajaa lentokentälle. Silti kampean itseni ylös, tarkistan futarin varusteet ja kypsyttelen puuron valmiiksi. Samalla toivoen, että pahempaa varuste- tai passihävikkiä ei ilmene ennen lähtöä.

Kieltämättä rakkaus saattaa olla silloinkin koetuksella, kun viikonloppuun pakkautuu monta eri turnausta ja kotona käydään lähinnä hakemassa kuivia varusteita. Mutta kun onnistunut suoritus tai mojova maalipaikka tulee, unohtuu kylmyys ja märkyys. Itsekin lämpenee katsoessa pelaajien iloa ja onnistumista sekä sitä, miten harkoissa opetellut asiat siirtyvät peliin.
Voisi sitä tehdä muutakin, vai voisiko? Ylihintaista ja alijäähtynyttä turnauskahvia litkiessä mielessä on käynyt, että samalla rahalla voisi…